19. lokakuuta 2017

Motivaatiokuvat vie motivaation




Motivaatiokuvia Pinterestissä ja Instagramissa joita kuolataan "vielä joku päivä minäkin joogaan sixpack paistaen ja olen onnellinen", Facebookissa terveysryhmiä joissa mietitään onko sittenkään ok syödä karkkia kerran viikossa. Mulle riitti. 

Nämä on juuri ne kanavat joista huomaan kerääväni ainoastaan pahaa oloa, vitutusta ja ahdistusta. Kaunis ajatus tuollainen "tavoitteena terveellisempi elämä" ryhmä mutta ei mun psyyke kestä lukea noita juttuja. Miksi, oi miksi aikuisen ihmisen tarvitsee miettiä miten, milloin ja minkä verran on hyvä syödä karkkia? Taas kysyn että missä on menty vikaan?

Kun mieli kyykkää, ei jalat enää kyykkää kuntosalilla.  Etsin inspiraatiota netistä, erilaisia ruokaohjeita ja vinkkejä, motivaatiokuvia ja yhteisöjä. Oma mies on kävelevä tietopankki mitä tulee ravitsevaan ruokaan ja oikeanlaiseen liikuntaan. Oma mies on itse kävelevä upeus lihaksineen ja hyvine kuntoineen, lähdössä salille, tulossa salilta, syömässä terveellisesti. Kaiken tämän keskellä olen minä. Ajatukset sotkussa ja elämässä monella saralla epäonnistuneena räpistelemässä syvistä vesistä painolastina tuo hieman jopa kuuluisa metrin perseeni. Joka on varmaan sekin jo vähän yli metrin. Ei tunnu hyvältä. 

Metrin perse. Kun ajattelen omaa kehoani ja sen muuttuneita muotoja, en tiedä pitäisikö se ottaa vakavana ongelmana, vai olisiko suurempi ongelma kuitenkin takapakit työelämässä ja yleinen tyytymättömyys elämään? En enää tiedä mikä tässä kaikessa oli syy ja mikä seuraus. Tuliko skipatuista treeneistä huono olo ja huonosta olosta este työelämän vaateille, vai työelämän vaateista paha olo ja pahasta olosta skipatut treenit? Mitenhän se nyt oli..

En tiedä tarvitsenko enemmän personaltraineria vai psykiatria. Monelle meistä voisi kyllä jonkun sortin mentaalipuolen valmennus tehdä paljon enemmän kutaa kuin salilla huutava personaltrainer vaatien enemmän toistoja ja enemmän painoja! Mutta kaiken tämän sekavuuden keskellä mä tiedän että sosiaalisen median terveysryhmiä ja motivaatiokuvia mä en tarvitse, en yhtään! Mielestäni se on jo järjettömän hieno oivallus.

Jos mietit asiaa yhtään syvemmin, saatko voimaa ja oikeasti hyvää mieltä tuijottamistasi motivaatiokuvista ja itseltäsi suklaapatukan kieltämisestä vaikka sitä tekisi ihan helvetisti mieli? Oletko onnellinen sen ajatuksen kanssa, että jos syöt pussin irtonamuja meinaa se ehdottomasti ainakin 10km hikilenkkiä? Onko se tasapainoa?

 Onko?

#motivaatio
#hyvinvointi

2 kommenttia:

  1. Ensinnäkin, sun blogi on ihana. Jatka samaan malliin!

    Mitä tuohon motivaatioon tulee, kaiken -aivan kaiken- pitäisi ensisijaisesti lähteä itsestä, omasta tahdosta ja halusta. Joku on tyytyväinen kun treenaa viis kertaa viikossa salilla ja pitää itsensä kurissa, toinen tyytyy hyötyliikuntaan ja nauttimiseen - kohtuudella ja toisinaan kohtuuttomasti. On ensimmäisen maailman ongelma miettiä ulkonäköä, toisten mielipiteitä ja mukauttaa itsensä mihin muottiin milloinkin - ja tämä on aika syvällä kulttuurissa ja rakenteissa. Mutta kun oman arvonsa tuntee ja siihen uskoo, ei paljon mieti enää ulkopuolista painetta mihinkään. Joskus toki on hyvä tsekata kaikkea muidenkin silmin, niin itsessä kuin elämässään, pysyy silloin ns. tatsi siihen, mitä onkaan tekemässä. Ja ihminenhän heijastaa omaa olemistaan muihin, siihen miten muut tekee ja pitäisikö minunkin.. Ryhmäpaine. Etenkin sosiaalisessa mediassa katoaa hyvin nopeasti se oma ajatus, koska laumakäyttäytyminen tuntuu luontevalta. Ja hyvin käytettynähän siinä ei vikaa ole - mutta jos kaiken aikaa epäröi itseään ja valintojaan, niin eihän siitä mitään hyvää seuraa.

    Elämä on matka, jonka aikana toiset jaksavat oppia uutta, niin itsestään, ympäristöstään kuin muistakin - halu kehittyä ja kehittää, olla läsnä. On aika ajoin hyvä pysähtyä miettimään ja toisinaan taas on aika antaa ns. elämän viedä. Toisille kaikki sujuu helpommin, toisille ei.

    En itse ole vuosiin jaksanut innostua ylitavoitteellisista ulkoisista motivaatiosta, koska tiedän rajallisuuteni. Kyllä sitä toisinaan miettii että "näyttäispä itsekin tuolta" kun katsoo kauniita kuvia kauniista ihmisistä, mutta lopulta tiedostaa, että omassa elämässä ei aika, eikä kiinnostus sellaiseen riitä. Mutta toki, se on monen vuoden taistelu ollut itsensä kanssa, että hyväksyy itsensä sellaisena kun on. Välillä paremmin, välillä huonommin.

    Ei me eletä täydellisessä maailmassa (tavallaan hyvä, koska on aina suunta minne kulkea) muttei se tarkoita, etteikö elämä voisi olla hyvää niiden huonojen kausienkin keskellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Iso kiitos kommentistasi! :) Ihanaa että joku osaa kirjoittaa noin viisaasti tästä aiheesta. Hattuani nostan sinulle! Pitäisi vaan uskaltaa olla ylpeästi oma itsensä, juuri sellaisena kuin haluaa olla. Kukaan ei voi toiselle tulla sanomaan mikä sulle on parasta.

      Poista

Ajatuksia? Sana on vapaa!